Sairaslomalla

Tämä on nyt testi onnistunko lisäämään tämän shopifyn blogikirjoituskohtaan. Julkaisin tämän jo somessa, joten sikäli on vuorokauden vanha teksti, mutta jos tässä nyt onnistun, jätettäneen tännekin.

Olen tässä parin viikon sairaslomalla ja sen aikana olen ehtinyt pohtia itseäni ja käyttäytymistäni.

Ensimmäisenä sairaslomapäivänä olin töissä kaksi tuntia, toisena ihmeekseni en yhtään, toki hääräsin kaikkea tarpeellista kotona, kolmantena olin töissä tunnin. Sitten olinkin jo sairaslomani pitänyt. Töissä huomasin selittäväni että olen vähän hidas koska heh-heh, olen sairaslomalla, niin kuin näkyy. Suu vielä puhui, kun pää olisi jo halunnut potkaista itseäni nilkkaan. Mutta jostain syystä en potkaissut, vaan aloitin saman horinan kohta uudelle ihmiselle.

Suunnittelin tietysti meneväni jo ensimmäisenä sairaslomapäivänä ihan normaalisti töihin, kun sanottiin että pieni kävely on ihan hyvästä. Voin siis yhtä hyvin olla töissä, koska työni ei ole fyysisesti kovin raskasta.Ystäväni katsoivat minua kuin vähäjärkistä, mutta heh-heh katsotaan nyt, sanoin minä. Sen verran nuo katseet pääsivät kuitenkin reippaan ja tehokkaan ulkokuoreni läpi, että järjestin kuin järjestinkin itselleni noihin kolmeen päivään tuuraajan. Toki niillä saatesanoilla että jos jotain tulee, pystyn kyllä hyvin itsekin tulemaan. Soitto vaan niin olen paikalla.

Heräämössä heti silmät avattuani olin jo lähdössä. Tietenkin. Jääkäähän te sairaanhoitajat niitä sairaita hoitamaan niin minä terve ihminen pakkaan työkoneeni kassiin ja lähden tästä kotiin. Ei se maailma makaamalla valmistu ja minun vesilasiini kyllä jää kolo kun nostan sormeni sieltä pois.

Selkäni temppuilee välillä niin, että olen totaalisesti toimintakyvytön muutaman kerran vuodessa. Ensin olen itkenyt puoli tuntia sängyssä ja yrittänyt päästä ylös, miettinyt soitanko siskolle, että NYT on tilanne se, että voitko tuoda alusastian ja lopulta päässyt kepeillä tai puolison tuella sinne vessaan. Lähes välittömästi tämän jälkeen alan miettiä, onko se nyt oikeasti NIIIIIN kipeä etten töihin pääse, teeskentelenkö kenties vain.

Niin että MIKÄ IHMISTÄ VAIVAA???

Lapsilleni ilmoitin tämän valaistuksen jälkeen eilen että ei näin. Kun ollaan toipilaita, toivutaan kotona, ei tule mitaleita tällaisesta. Valitettavasti ovat varmasti jo mallista oppinsa oppineet, varsinkin kun herännäisyyteni ei vielä ole niin vahvaa, että tänäänkään olisin ollut töistä pois. Mutta jos seuraavalla sairaslomalla sitten.

Tällainen siis näköjään oli ihan ensimmäinen blogikirjoitukseni. Monta vuotta on jonkinnäköinen ajatusten jäsentäminen kirjoittamalla ollut mielessä ja jopa se The ensimmäinen kirjoitus sekä sen aihe. Nyt oli näköjään aika oikea. Poistan näistä valitettavasti kommentoinnin (jos osaan), koska minua vähän pelottaa ne kommentit ja ehkä siksikin tämän ensimmäisen synty kesti niin pitkään.
Pidetäänhän itsestämme huolta!🧡